6.7.2015
Tunsin kaiken vajoavan. Tunsin pettäneeni perheeni ja ystäväni. Tunsin tuskaa, jota en ennen ollut kokenut ennen, enkä tiennyt voisiko niin voimakkaasta kivusta päästä yli. Ainoana vaihtoehtona näin kivun lopettamisen. Minun ja muiden kipu. Sen oli loputtava.
Päädyin leikkimään Jumalaa ja otin elämän omiin käsiini. Otin yliannostuksen lääkkeillä.
Sanoin hyvästit kahdelle parhaalle ystävälleni. Poikaystävälleni (nykyiselle kihlatulleni) en kehdannut puhua. Mutta nuo kaksi ystävääni pelastivat henkeni sinä yönä käännyttämällä pääni ja soitin lopuksi ambulanssin. Kiitokset tästä Amalia ja Jezabel.
Ambulanssin saapuessa pysyin juuri ja juuri omilla jaloillani ja yritin kieltäytyä lääkehiilestä.
7.7.2015
Lääkäri tuli luokseni aamulla vakava ilme kasvoillaan. Jos olisin soittanut ambulanssin yhtään myöhemmin olisi kohtalonani ollut vähintään vakava maksavaurio.
Olin hyvin pettynyt itseeni, koska olin epäonnistunut. Olin epäonnistunut tyrehdyttää kivun, jonka aiheutin minulle ja muille. Pääsin kuitenkin järkiini, kun poikaystäväni tuli sairaalaan minua katsomaan. Hän lupasi, että tulisin kuntoon niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Ja hän lupasi olla tukenani. Silloin tajusin, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Heistä en aikoisi luopua.
Nykypäivä
Katsoessani aikaa taaksepäin koen suurta häpeää, mutta myös havahtumista todellisuuteen. Ilman itsemurhayritystä en olisi varmaan koskaan ymmärtänyt, että minusta oikeasti välitetään. En silti ole itselleni kiitollinen tavasta, jolla herätin itseni.
Olen tänään vahvempi ihminen kuin kuusi kuukautta sitten, josta olen suunnattoman ylpeä.
-Tuisku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti